Luovan luomisen kiertokulku

Olen viime aikoina oppinut uuden jutun. Tai ei se sinänsä mikään uusi ole, mutta itselleni ainakin juttu jonka olen jossain vaiheessa unohtanut täysin: jouten olo. Ihan vain olla tuottamaton ja ehkä katsella TV:tä ja lueskella tai makailla sohvalla ja katsella ikkunasta näkyvää taivasta ja puiden latvoja.

Olen luonteeltani luova persoona, mutta toisaalta taas en osaa silti laskea kuuluvani minkään taiteenlajin alle. Jostain syystä en tunne oloani kotoisaksi kuvataiteilijoiden, muusikoiden enkä kirjoittajien parissa, eli en ehkä ole siinä mielessä stereotyyppinen taiteilija vaikka kaikkia noita teenkin ja toisinaan hyvinkin intohimoisesti. Toisaalta taas siinä mielessä olen, että minulla on taipumusta masentuneisuuteen ja ahdistuneisuuteen. Myös jonkin uuden luominen on minulle jonkinasteinen pakko. Luomisen pakkohan se on mikä minut tätä blogiakin saa kirjoittamaan.

Muistin tuossa, kun ihmettelin ääneen sitä, että osaan olla jouten, että olenkin jossain vaiheessa jopa kirjoittanut pienen analyysin siitä, miten luomisen kiertokulku omalla osallani toimii ja voisin julkaista sen tässä.

Alla tuo kirjoitukseni Luomisen kiertokulusta. Olen kirjoittanut sen 26.11.2009, mutta en ole aiemmin julkaissut sitä missään.

Luovuuden Kiertokulku

Kerron oman näkemykseni luovan luomisen kiertokulusta, joka tuntuu toteutuvan ainakin minun kohdallani. Tämä sykli tuntuu liittyvän erityisesti intensiiviseen taiteen tekemiseen - on kyse sitten kuvataiteesta, kirjoittamisesta, musiikista tai mistä vaan mitä tekee kiivaan keskittyneesti. Se tuskin pätee kaikkiin taiteilijoihin. Varsinkaan niihin, joilla on lahja pystyä keskittymään vain yhteen aiheeseen ja yhteen taiteen alaan. Ei tätä pidä ottaa absoluuttisena totuutena – eikä se ole sitä edes minunkaan kohdallani, mutta tämä on eräänlainen tapa kuvata luomistyöni arkea.

Kolme päävaihetta

Luomisen kiertokulussa on kolme päävaihetta: lepojakso, tehokausi ja romahdus. Luomissyklin voi katsoa alkavan lepojakson loppupuolella. Lepojakson lopulla alitajunta on kehitellyt paljon kaikenlaisia ideoita ja ajatuksia ja on muodostunut jonkinlainen pakko päästä toteuttamaan itseään. Energisyys on huipussaan ja pienen alkuhapuilun jälkeen työ alkaa luistaa kuin itsestään. On alkanut tehokausi.

Tehokausi

Uusia ideoita tulee suorastaan pursuamalla. Aivot turvoksissa niitä sitten toteutetaan yötä myöten ja mitään muuta ei voi ajatellakaan kuin työskentelyä. Tehokausi kuitenkin vaatii veronsa. Työtahti jatkuu ankarana ja ideoita tulee edelleen lisää, mutta energisyys alkaa kärsiä. Fyysinen ja henkinen jaksaminen alkaa olla koetuksella. Ei meinaa enää voimat riittää kaikkien suunnitelmien toteuttamiseen ja käsillä olevien projektien määrä on kasvanut niin suureksi, että priorisointi alkaa käydä mahdottomaksi. Tehokausi alkaa olla lopuillaan. Energisyys alkaa olla jo lopussa ja jäljellä ei ole enää kuin tekemisen pakko. Työn jälki alkaa olla pakon ja verenmaku suussa tekemisen myötä olemaan alle taiteilijan omien vaatimusten, joka aiheuttaa lisää itsensä piiskaamista. Pitää pystyä parempaan ja tehokkaampaan työskentelyyn. Tässä vaiheessa tehokausi on jo kääntynyt syklin kolmanteen jaksoon – romahdukseen.

Romahdus

Romahduksen aikana syntyvät tuotokset eivät ole enää laadukkaita, ja projektit jäävät seisomaan vaikka niitä yrittää tehdä. Fyysinen ja henkinen jaksaminen on kääntynyt nollan negatiiviselle puolelle, ja sen sijaan, että energia ruokkisi tekemistä, se aiheuttaa tekemiselle vahinkoa. Uusia ideoita saattaa tulla edelleenkin, mutta ideoiden runsaus kiristää umpisolmua entisestään. Aika ja voimat ovat rajallisia, ja on silti tunne, että enemmän ja enemmän pitäisi saada tehtyä. Osa ideoista on sellaisia, että niiden toteuttamiseksi pitäisi opetella käyttämään uusia työvälineitä ja työtapoja, mutta aika ei millään riitä, kun ei se meinaa riittää kaiken senkään tekemiseen jonka osaa jo nyt. Yhtäkkiä tekeminen loppuukin täysin. Se loppuu kuin seinään. Jonain päivänä huomaakin, että ei jaksa eikä kiinnosta tehdä enää mitään. On alkanut lepokausi.

Lepokausi

Lepokauden ensimmäisinä päivinä sitä on hämmentynyt. Väsyttää ja ei huvita. Aika menee ihmetellessä, että töitä pitäisi tehdä, mutta kun ei saa aloitettua mitään. Muutaman päivän jälkeen tilanteeseen alkaa tottua, ja lepokausi pääsee kunnolla alkuun. Vähitellen alkaa havaita muuta ympäristöään ja huomaa, että aikaa riittääkin kaikenlaiseen muuhun tekemiseen. On aikaa alkaa lukemaan kirjoja. Aikaa ulkoilemiseen ja TV:n katseluun. Voi pelata lautapelejä ja videopelejä, ja voi tehdä kaikkea muuta kuin toteuttaa itseään. Lepokauden aikana luomiskauden (tehokausi ja romahdus) aikana kuluneet voimavarat saavat palautua. Energisyys alkaa palautua välittömästi, ja aivot saavat tarvitsemaansa lepoa saamalla luvan puuhailla toisenlaisia asioita – jopa laiskotella. Lepokauden – kuten muidenkin kausien pituus vaihtelee vuodenajan, yleisen vireystason ja muun stressin määrän mukaan. Kun lepokautta on vietetty tarpeeksi pitkään, ja taiteen tekemisestä on kokonaan toivuttu, alkaa se kiinnostaa taas uudelleen, ja uusi sykli on valmiina alkavaksi.

Syklin ylläpysyminen

Lisäys 25.10.2014

Tuo kuvailemani sykli perustuu omaan kokemukseeni ja siten en edes yritä tarjota sitä yleistäen, vaan korostan, että se on miten homma toimii minun kohdallani. Olen kirjoittanut tuon tekstin viisi vuotta sitten ja olen yllättynyt siitä, kuinka koen edelleen sen pitävän aika hyvin paikkansa.

Syklin olemassaoloon vaikuttaa tietty hyvin monet muuttujat. Jos on paljon muuta stressiä tai ahdistuneisuutta, niin kiertokulku ei tietenkään silloin toimi samalla tavalla. Toisinaan taas saattaa olla tilanne, että on jokin yksittäinen projekti käynnissä joka tuntuu sujuvan mukavasti ja siitä saa positiivista palautetta, niin se saattaa auttaa pitämään luomisrytmin  tarpeeksi tasaisena, että se säilyttää antoisuutensa, mutta ei kuormita liikaa. Esimerkiksi juuri tällä hetkellä itselläni on tilanne, että minulla on muutamia projekteja käynnissä, mutta pystyn tekemään niitä tarpeeksi leppoisaan tahtiin, että käytännössä pystyn pitämään lepojaksoa samaan aikaan.

Olisi mielenkiintoista kuulla kokeeko kukaan muu itsellään samanlaista kiertokulkua tai toiminnassaan jotain vastaavaa kaavamaisuutta? Saa  kommentoida alle tai lähettää minulle sähköpostia.

 - Musta Hattu

Kymmenen kysymystä alan vaihtamisesta haaveilevalle

Istut ystäväsi kanssa kahvilla ja valittelet, että olet kyllästynyt työhösi ja haluaisit tehdä jotain muuta. Ystäväsi kysyy, että mitä sinä sitten haluasit tehdä. Seuraa hetken hiljaisuus jonka jälkeen vastaat: "En tiedä".

Kuulostaako tutulta? Tiedät, että tarvitset tai haluat muutosta työelämässä, mutta hankala on lähteä hakemaan muutosta jos et itsekään tiedä mitä haluat.

Netti on täynnä kaikenlaisia ammattiin soveltuvuutta mittaavia testejä - enemmän tai vähemmän hyvin tehtyjä. Niissä vastaillaan omien mieltymysten mukaisesti kysymyksiin ja lopuksi ehdotetaan listaa ammateista jotka sinulle soveltuisivat. Tyypillisesti jotain tällaista: "Sinun pitäisi alkaa arkkitehdiksi, taidemaalariksi, musiikinopettajaksi tai fysioterapeutiksi".

Ok - ehkä tällaisista saattaa olla jotain iloa jos ei omia taipumuksiaan hahmota lainkaan tai olet tulevaisuuden ammattiasi pohtiva koululainen, mutta eihän tuommoiset vaihtoehdot paljoa lämmitä aikuista työnhakijaa tai ammatinvaihtajaa, ellei sitten ole sellainen luonne, että jaksaa esim. nelikymppisenä alkaa suorittamaan läpi arkkitehtiopintoja ilman mitään tietoa siitä miten työnantajat tai asiakkaat suhtautuisivat keski-ikäisen vastavalmistuneen arkkitehdin palkkaamiseen. Voi tehdä motivaatiopuolella tiukkaa.

En siis käsittele tässä asiaa tuolta kantilta, vaan enemmänkin siltä pohjalta, että miten hahmotetaan paremmin omat odotukset ja tarpeet.

Jos vastauksesi siihen mitä haluaisit tehdä työksesi on "En tiedä", niin pysähdy hetkeksi miettimään, ja vastaa itsellesi seuraaviin kysymyksiin. Kirjoita vastaukset itsellesi ylös, niin niitä on helpompi tarkastella myöhemmin.
Älä huolestu jos et saa kaikkiin kysymyksiin vastattua heti. Tässä ei ole aikarajaa. Huolellisesti mietityistä vastauksista on varmasti enemmän hyötyä kuin hätäisesti keksityistä. Kannattaa myös palata vaihtamaan vastauksensa jos mieli muuttuu.


1. Jos voisit, niin kenen kanssa haluaisit vaihtaa työtehtäviä ja miksi?

2. Jos olisit nyt aloittamassa opintojasi, niin mitä opiskelisit?

3. Missä koet itse olevasi hyvä?

4. Missä asioissa muut sanovat sinun olevan hyvä?

5. Mitä teet mieluiten vapaa-aikanasi, voisiko jokin mahdollinen työ liittyä siihen?

6. Mikä on nykyisessä työssäsi kiinnostavinta?

7. Mitä haluaisit nykyisessä työssäsi päästä tekemään enemmän?

8. Jos voittaisin lotossa, ja minun ei tarvitsisi käydä töissä rahan vuoksi, niin mihin käyttäisin aikani?

9. Jos perustaisin yrityksen, niin minkälainen se olisi?

10. Haluatko opiskella, vai mennä mieluummin johonkin sellaiseen työhön johon nykyinen koulutuksesi soveltuu?


Vastattuasi yllä oleviin kysymyksiin pidä vähän taukoa ja palaa niihin myöhemmin. Lue vastauksesi ajatuksen kanssa ja mieti saitko itsestäsi selville jotain mitä et ole aiemmin tajunnut. Vastauksissa saattaa näkyä jopa ihan ilmeinen ratkaisu jos hyvin käy, mutta ainakin niistä voi saada vähän vihiä siitä mihin sinun kannattaisi suuntautua.

Onnea uudelle tulevaisuudelle!

- Musta Hattu

Oletko sinä löytänyt paikkasi työelämässä?

Tiedätkö sinä mitä haluat "tehdä isona"? Minä en tiedä vielä yli 20 vuotta työelämässä oltuani. Jotkut tietävät sen jo 15 vuotiaana kun peruskoulun jälkeen pitää tehdä päätöksiä ja toiset vain ajautuvat asiasta toiseen.

Joillekin toimii vakaus ja staattisuus kun taas toiset haluavat useammin ja enemmän vaihtelua.

Monesti esimerkkinä staattisuudesta tulee mieleeni eräs koulukaveri, joka suoraan lukion jälkeen meni töihin tehtaaseen, jossa oli jo aiemmin ollut kesätöissä ja on edelleen töissä samassa paikassa - ilman, että olisi mitenkään erikseen lähtenyt edes uraa itselleen rakentamaan. Tiedän, että hänelläkin oli unelmia aivan toiselle alalle ja ymmärtääkseni hän johonkin kouluun pyrkikin pääsemättä sinne.
En ole keskustellut asiasta sen enempää, että onko hän järkeillyt asian sille tasolle, että nykyinen tilanne on hyvä, vai onko hän alistunut kohtaloonsa. En tiedä. Ainakin hän vaikuttaa siltä, että elää elämäänsä onnellisena ja seesteisenä.

Itse toimin  esimerkkinä siitä toisesta ääripäästä, joka haluaa aina muutosta ja uusia asioita. Äkkiä laskettuna olen tehnyt ehkä 12 erilaista työtä ja ylioppilastutkinnon jälkeen suorittanut neljää eri tutkintoa joista viimeisen valmiiksi asti. Siinä tutkimista ja elämään tutustumista kerrassaan. Toisaalta merkittävänä saavutuksena pidän sitä, että työttömänä olen ollut tuon parinkymmenen vuoden aikana ehkä 2-3kk. Vaikka itse kehunkin, niin aika hyvä suoritus tyypille, joka ensimmäisen tutkintonsa suoritti vasta kolmekymppisenä.

Miksi sitten työelämä voi olla sellaista "poukkoilua", että sitä omaa paikkaansa ei meinaa löytää vaan kaiken aikaa haluaa löytää jotain uutta?

Monenlaisissa uran- ja ammatinvalintaohjeistuksissa kehotetaan selvittämään mistä pitää ja valitsemaan kohteensa, että mihin haluaa pyrkiä ja mitä haluaa tehdä ja loput on vain kovaa työtä tavoitteidensa eteen. Kuulostaa helpolta, eikö? Päätät vain mitä haluat tehdä "isona" ja sitten vain pusket siihen väkisin.

Ohje kuulostaa helpolta, mutta se ei edelleenkään anna vastausta siihen ongelmaan joka alunperin ohjasi minut lukioonkin ja joka on ohjannut työpaikkojen valintaani koko aikuiselämäni ajan: se olennaisin kysymys, että mikä olisi sellainen työ joka olisi niin kiinnostavaa, että sitä olisi kiva tehdä eläkeikään asti ja joka jaksaisi innostaa aina uudelleen ja uudelleen. Tuo vaatimus työn kiinnostavuudesta ei ole mielestäni kohtuuton. Jos viikottainen valveillaoloaika on noin 110-120h ja siitä töissä ollaan 40h, niin se tarkoittaa sitä, että noin 1/3 valveillaoloajasta ollaan töissä - arkisin jopa puolet - saati sitten jos työmatka on pidempi, niin suhde muuttuu vielä kovemmaksi. Minulle ainakaan se ei ole mikään pikkujuttu - ihmisen elämä on rajallisen mittainen ja kyllä sen mieluummin käyttää sellaisiin asioihin joita on miellyttävä tehdä, kuin asioihin joita ei halua tehdä.

Jos löytäisin viisastenkiven - eli pystyisin keksimään ratkaisun siihen miten löytää unelmatyö ja päästä siihen, niin tekisin sitä varmasti jo nyt ja sen lisäksi tienaisin hyvin konsultoimalla ihmisiä uravalinta-kysymysten kanssa, mutta sellaista yleispätevää ohjetta ei liene, millä löytää oma paikkansa työelämässä. Jos ei selkeää visiota ole valmiiksi olemassa, niin sen oikean työn löytäminen on joko onnenkauppaa tai sitten "valaistuminen" joka voi tulla vaikka jostain kokemuksesta.

Väillä sitä tuntee epäonnistuneensa, kun tällä ikää ei vieläkään tiedä mistä työstä haluaa päästä eläkkeelle, mutta toisaalta olen oppinut katsomaan asiaa niin päin, että olen saanut seikkailla ja tutustua monenlaiseen alaan ja erityisesti olen uskaltanut tehdä niitä hyppyjä tuntemattomaan. Ei työstä voi tietää onko se oma juttu jos sitä ei uskalla kokeilla.
Olen saanut työskennellä niin monella alalla lapiotyöstä hoitotyöhön, tehdastyöstä tekniseen suunnitteluun, myyntityöstä projektin koordinointiin jne. että tällä ikää kehtaan sanoa ymmärtäväni jo työelämästä hieman.

Nyt olen ollut viimeiset 7 vuotta saman yrityksen palveluksessa ja ilokseni voin todeta, että olen saanut tehdä melko monipuolisia hommia ja kokea paljon onnistumisen iloa sekä työskennellä melko vapaasti ja ohjata itse toimintaani. Tämä on melkein hyvä, mutta en ole silti mielestäni vielä perillä. Aika näyttää mitä seikkailuja odottaa vielä kulman takana. Aika hyvin tiedän mitä haluan työssäni tehdä, mutta sitä paikkaa missä pääsen sellaista työtä tekemään en ole vielä löytänyt.

- Musta Hattu

PS.Julkaisen hieman myöhemmin toisen artikkelin, missä käyn läpi muutamia kysymyksiä joilla voi auttaa itseään hahmottamaan paremmin mitä oikeasti haluaisi tehdä. Se ei välttämättä anna suoria vastauksia, mutta voi antaa vähän tukea pohdiskelulle.

Olen huippuyksilö!

Lause "En osaa mitään" tai "Ei minusta ole mihinkään" saattaa toisinaan päästä kenen tahansa suusta. Muutama epäonnistuminen ja pettymys liian lyhyellä aikavälillä, niin saattaa omanarvontunto alkaa olemaan koetuksella. Tulee tunne, että on pudonnut kelkasta tai jollain tavalla tyhmä. Tekee virheitä joita muut eivät ikinä tekisi, ei saa rahoja riittämään tilipäivästä toiseen ja joutuu asumaan vuokralla kun ikätovereilla on omakotitalot ja varaa reissata ulkomailla. Tai ehkä sinulla on se omakotitalo ja varaa reissata ulkomailla, mutta kärsit "huijari-syndroomasta", eli menestyt hyvin työelämässä, mutta tunnet silti, että olet ansiottomasti päässyt asemaasi ja pelkäät, että kupla puhkeaa.

Oli tilanne mikä tahansa, niin itsetuntoa voisi välillä olla tarpeen vähän kohentaa buustaamalla sitä. Suomalaiseen kulttuuriin ei kuulu itsensä kehuminen. Eikä toisaalta toistenkaan kehuminen. Ihminen tarvitsee kuitenkin kehuja kukoistaakseen.
Mistä niitä kehuja sitten tulee jos kukaan ei kehu? Ei mistään.

Parasta siis on opetella itse kehumaan itseään. Aina voi onnitella itseään mielessään onnistumisistaan, mutta en minä ainakaan osaa ja muista sellaista tehdä. Käytänkin itse toisenlaista tekniikkaa. Kun on joku pitempään jatkunut osaamisen ja huonouden kriisi ja tuntee itsensä epäonnistujaksi, kannattaa tehdä itselleen "Olen huippuyksilö!"-lista.
Sen voi tehdä monella tavalla, mutta itse käytän mindmap-taulua, eli keskellä lukee teksti "Olen huippuyksilö!" ympyröitynä ja siihen auringonsäteillä liitetään asioita joita osaa. Niiden ei tarvitse olla ihmeellisiä ja huikeita asioita, vaan ilman ennakkosensuuria listataan kaikki asiat joissa on hyvä. Tässä vaiheessa jätetään turha kriittisyys pois - ei saa alkaa pohtimaan, että olenkos minä tuossa niin hyvä, että voin sen listata.
Asiat voivat olla ihan arkipäiväisiä tai liittyä johonkin erityistilanteisiin - kunhan ovat asioita joissa mielestä olet hyvä: olen hyvä pesemään ikkunoita, osaan nukkua aamulla pitkään, osaan englantia, osaan vaihtaa loisteputkilampun, olen empaattinen jne. kaikenlaisia asioita maan ja taivaan väliltä.

Jokainen saa noita asioita listattua varmasti paljon. Lähtökohdaksi voisi ottaa, että ainakin 20 asiaa pitäisi saada listattua. Mitä enemmän niitä keksii, niin sitä parempi. Sitten aina kun koittaa taas huonon omanarvontunnon puuska listaa voi palata lukemaan ja lisätä siihen uusia asioita joita ei ole aiemmin muistanut.

Suurin taika tässä menetelmässä on mielestäni se, että koko sen ajan kun keskittyy tuon listan tekemiseen, on keskittynyt ajattelemaan positiivisia ajatuksia itsestään. Se tekee aina hyvää ja kohentaa itsetuntoa. Tosiasiahan on se, että todennäköisesti et ole sen huonompi ihminen kuin kukaan muukaan, mutta sitä seikkaa on monesti vaikea käsittää, kun ei pysty kurkkimaan mitä toisten päässä liikkuu.

Alla apuvälineeksi yksi mahdollinen pohja jota voi käyttää. Siihen on valmiiksi vedetty viivat kahdellekymmenelle asialle, mutta huomatkaa, että siinä on hurjasti tilaa kirjoittaa niitä lisää!

Kehukaa ja arvostakaa itseänne: Te olette huippuyksilöitä! Ja muistakaa myös käydä ulkona nauttimassa raikkaasta ilmasta ja syksyn väreistä.

- Musta hattu

Hei tehdään jotain kivaa työkavereiden kesken yhdessä!

Aloitetaan pienellä tarinalla:

Otetaan pikkuinen Fiat. Sellainen vanhanaikainen Fiat 600 joka on todella pieni ja ahdas. Viiden ison ihmisen pitää matkustaa sillä Helsingistä Ouluun, eli noin 600km matka ja autossa on todella tukalan ahdasta. Yksi matkustajista haluaa kuunnella koko matkan oopperaa ja toinen tykkää kertoa elämäntarinaansa kuuluvalla äänellä. Kolmas on tyytyväinen siihen, että päädyttiin matkustamaan henkilöautolla, ettei tarvinut mennä junalla, koska siellä olisi ollut vieraita ihmisiä. Kuljettaja haluaa olla kaikista asioista kontrollissa ja henkilöautolla meneminen olikin itse asiassa hänen ajatuksensa. Viides matkustaja on kaikkeen sopeutuva luonne - hänelle on aivan yhdentekevää millä mennään ja mitä tehdään, kunhan ei tarvitse päättää.

Hämeenlinnan kohdalla kun matkaa on taitettu 100km meteli ja ahtaus alkaa olemaan liikaa jo kuljettajallekin (saati sitten pienelle takapenkille ängetyille kolmelle matkustajalle) kuljettaja päättää, että pidetään pieni tauko. Tauolla saa rentoutua ja vähän suoristella koipiaan. Kaikki kannattavat ajatusta. Kuljettaja ehdottaa, että mennään vaikka liikennemyymälään munkkikahville. Yksi matkustajista kangistuu kauhusta - paljon vieraita ihmisiä. Sosiaalisten tilanteiden pelkoiselle tuo on järkytys, mutta arkana seurailijana ei voi muuta kuin mennä mukana ja toivoa, ettei kukaan katso kohti. Sopeutuja haluaisi mieluummin käydä kävelemässä vähän, kun sitä liikkumatta istumista on muutenkin tarpeeksi vastassa - ja sosiaalisia tilanteita pelkäävä tarttuu tähän oljenkorteen ja tarjoutuu liittymään seuraan, että hänkin mieluummin kävisi vähän kävelemässä. Tämä tyrmätään heti alkuunsa: kyllä me nyt vaan mennään kaikki sinne munkkikahville - pysyy yhteishenki parempana kun tehdään asioita yhdessä. Saa niitä koipiaan ojenneltua siinä autolta sisälle ja takaisin kulkiessaankin.

Kahvitauon jälkeen jatketaan taas matkaa. Oopperan kuuntelija kääntää radiota kovemmalle ja elämänkerturi jatkaa tarinaansa siitä kuinka hurjan paljon hän on matkustellut. Näiden välissä istuva sopeutuja on harmissaan siitä, ettei päässyt kävelemään ja taas kökötetään ahtaasti. Kuljettaja on saanut nostettua verensokeriaan ja kofeiinipitoisuuttaan, niin jaksaa taas ainakin seuraavat 100km. Kuljettajan vieressä istuu sosiaalisia tilanteita pelkäävä helpottuneena siitä, että pääsi pois ahdistavasta tilanteesta.

Miltä kuulosti? Paransiko tauko autoseurueen kollektiivista jaksamista? Jos tehdään kyselytutkimus, niin varmasti jaksaminen on keskimäärin parempi. Toki jokaisen yksittäisen matkustajan jaksamista se ei parantanut.
Kuljettajan jaksaminen parani, takapenkkiläiset saivat tauon, mutta tilanne ei muuten juurikaan muuttunut. Etupenkin matkustaja sai käyttää taukonsa stressaamiseen, mutta muuten matka jatkui ennallaan.
 

Tuosta nyt varmaan oli helppo päätellä, että tarina ei varsinaisesti kertonut automatkasta Fiatilla, vaan työyhteisöstä.

Neljäkymmentä tuntia viikossa tuskaillaan ja kärvistellään kiireen keskellä. Esimies on kiukkuinen ja kaikki muutkin ovat kiukkuisia. Töitä painetaan liiankin kanssa ja ne kiinnostavat projektitkin muuttuvat kauhua aiheuttaviksi hirviöiksi kun deadlinet painavat päälle. Odotukset ja voimavarat eivät kohtaa ja loppuunpalamisen uhka leijuu yllä. Tämän lisäksi huolestuttavat maailmantaloudennäkymät saavat kaikki pelkäämään työpaikkansa puolesta. Toistuvia uutisia joukkoirtisanomisista ja YT-neuvotteluista kuulee lähes päivittäin.

Monellakaan varsinkaan nuoremmalla työntekijällä ei työttömäksi jääminen ole taloudellisesti mahdollista. On asuntolainaa, autovelkaa ja matkailuvelkaa sekä viisi muuta kulutusluottoa: "miksi ostaisit käteisellä vanhaa kun luottotilillä saat parasta?".

Luottokortti toimii monella pankkitilin jatkeena ja on se väline jolla tilipäivää edeltävällä viikolla tehdään ruokaostokset.

Samassa työpaikassa saattaa taas olla joku, jolla on vähän liiankin niukasti haasteita. Hän on kyllä tarpeellinen ja tekee työnsä hyvin, mutta ei saa työstänsä mitään irti. Uraputki on pysähtynyt ja työ on opittu jo vuosia sitten. Tämä työntekijä ei pelkää burnouttia, vaan häntä uhkaakin boreout, eli pitkästyminen - turhautuminen. Työpaikan vaihtaminen ei kuitenkaan tule kyseeseenkään - kuten edeltä oli rivien välistä luettavissa: ei niitä työpaikkoja nykyaikana niin vain vaihdetakaan ja samat velat ja kulutusluotot ovat niskassa myös tällä boreoutin uhrina olevalla työntekijällä.

Työntekijöillä (hyvä termi työnTEKIJÄT, eli he jotka tekevät TYÖN) on selvästikin jaksamisongelmia. Ennen tuo olisi kuitattu asenneongelmana tai motivaatio-ongelmana, mikä tietty tavallaan onkin oikein, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että kyseessä on kuitenkin ongelma.

Nykyaikainen työantaja kuitenkin onneksi ymmärtää sen, että työntekijöistä kannattaa pitää huolta, jotta vaihtuvuus ei kasvaisi liian suureksi. Jos kaiken aikaa väki menee ja tulee, ei pääse kasvamaan yrityksen sisäiset tavat ja kulttuurin tuntevia kovia huippuammattilaisia. Tällöin joudutaan palkkaamaan ulkopuolelta uusia tekijöitä ja helposti isokin osa yrityksen työntekijöistä on vasta noviiseja harjoittelemassa tuotteiden ja yrityksen liiketoiminnan tuntemista. Kyllähän sellainen heijastuu varmasti liiketoiminnan tuloksellisuuteenkin.

Näin ollen työnantajan kannattaa pitää vaihtuvuus pienenä ja työntekijät tyytyväisenä. Miten näiden erilaisissa tilanteissa olevien ihmisten työssä jaksamista ja työhyvinvointia sitten kannattaa hoitaa?

Pidetään TyKy-päivä!

Yleisin lähestymistapa on järjestää "jotain kivaa yhdessä". Pidetään TyKy-päivää, osastopäivää, tiimin saunailtaa, henkilöstön liikuntapäivää yms. yhteisöllisyyttä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta parantavaa. Näissä sitten tehdään kivoja ryhmätehtäviä, ehkä palkitaan hyvin suoriutuneita, syödään hyvin firman piikkiin ja illalla sitten juodaan porukalla viinaa - paitsi ne joita ei kiinnosta viinan juominen. He yleensä lähtevät kotiin, koska muuten he joutuisivat katselemaan sivusta toisten sekoilua tai kuuntelemaan sössötystä siitä, että "kyllä säkin voit yhden ottaa, mikset sä juo, oot tylsimys" jne.

Miten tuollaiset osastopäivät, tiimin saunaillat, firman ulkoilupäivät yms. sitten parantavat työhyvinvointia ja työssäviihtyvyyttä?

Maanantaina taas virkistyspäivän jälkeen jatketaan töitä ja odotetaan, että kaikki on hyvin ja porukan jaksaminen on "eskaloitunut" uudelle "levelille".

Tosiasiassa mikään ei ole muuttunut. Ilmapiiri saattaa korkeintaan ryyppyillan jäljiltä olla vaivaantunut. Kahvipyötäkeskusteluissa naureskellaan edellisen perjantain tapahtumia ja jos joku on sattunut olemaan poissa illanvietosta, on hän tuon myötä entistä enemmän pihalla porukasta.
Jos on ollut oikein hyödyllinen osastopäivä, on saatettu saada yhdessä kehitettyä jotain uudistuksia. Tämä tietysti käytännössä näkyy siinä, että lisätään vähän pelisääntöjä siihen miten töitä tehdään.

Ihmiset ovat erilaisia ja se mikä on jollekin hauskaa voi olla toiselle painajaista. Kun osastopäivän tai koulutuspäivän aikana ilmoitetaan, että seuraavaksi tehdään ryhmätyö, voi nähdä monen ilmeestä, että se ei ollut mieluinen uutinen. Porukka jaetaan ennalta mietittyihin ryhmiin, jotta ihmiset oppisivat tuntemaan toisiaan paremmin. Tässä sitten kun lyödään ryhmään pari ylisosiaalista yksilöä ja pari omissa oloissaan viihtyvää on lopputuloksena vain pienoisvaltio yhteiskuntaluokkineen. Arempia stressaa koko ajan pelko siitä kuka sen joutuu esittämään ja arastuttaa joutua sanomaan oma mielipiteensä ääneen. Ehkä ryhmässä on niin voimakastahtoinen yksilö, että hän kirjoittaa ryhmätyön yksin ja käy esittämässä sen muiden tarkkaillessa sivusta.

Henkilöstön liikuntapäivän tarkoituksena on saada lisättyä sitä peräänkuulutettua yhteisöllisyyttä ja kannustaa työntekijöitä terveellisiin elämäntapoihin.
Siellä sitten innokkaina ovat pätemässä kaikki ne jotka muutenkin urheilevat ja harrastavat liikuntaa. Osa porukasta yrittää joko mielenkiinnosta, kohteliaisuudesta tai ihan siitä ilosta, ettei tarvitse olla töissä. Samalla ne muutamat ylipainoiset tai muuten liikunnan vastaisen ideologian omaavat kärsivät kaapin perältä kaivetuissa vanhoissa verkkareissaan - elävästi muistaen peruskoulun liikuntatunnit ja siihen liittyvät epäonnistumisten kurjuudet, kiusaamisineen ja syrjimisineen. Kivaa vai mitä?

Eniten tuosta saavat irti ne, jotka tykkäävät muutenkin liikkua. He pääsevät ihan työajalla nauttimaan lempiharrastuksestaan - ehkä jopa firman kustannuksella kokeilemaan jotain uutta lajia jota eivät muuten olisi raaskineet mennä kokeilemaan.

Mitenkäs paljon tuo liikuntapäivä sitten on lisännyt työyhteisön ja yksilön hyvinvointia, yhteenkuuluvuutta ja me-henkeä, sekä työssä jaksamista.

Tuskin mitenkään. Työ jatkuu seuraavana päivänä edelleen samanlaisena. Tai oikeastaan muuten samanlaisena, mutta yhden päivän työt on jätetty tekemättä ja sähköpostit vastaamatta, joten seuraavana päivänä on vähän enemmän kiirettä. Sama pätee tietysti noihin osasto- ja koulutuspäiviin yms.

Pakollinen osallistuminen aktiviteetteihin - vaikka sitten ryhmätöihin koulutuspäivässä tai ulkoilupäivään voi syrjään vetäytyvälle puurtajalle vastata samaa kuin pakotettaisiin hyppäämään benji-hyppy.

Voin kuvitella, että useimmat pystyvät tunnistamaan noita ihmistyyppejä. Vaikka kaikki ovat samassa työpaikassa ja samalla osastolla, voiko silti ajatella, että heidän kaikkien hyvinvointiaan voisi hoitaa samalla täsmälääkkeellä? Laastari auttaa jos on haava sormessa, mutta ei se auta jos on päänsärkyä.

Pidetään huolta yksilöistä, niin yhteisökin voi hyvin

Sanonta "ei näe metsää puilta" pitää tässä tapauksessa kääntää katolleen. Pitää katsoa, että ne yksittäiset puut pysyvät kunnossa, koska jos ei ole puita, ei ole metsääkään.

Täytyy muistaa se, että työntekijät ovat kaikki ihmisiä. Yksilöitä, eivätkä mitään työyhteisön osia, resursseja, voimavaroja. Yksilöillä on yksilön tarpeet, toiveet ja odotukset. Joku tekee tyytyväisenä mitä työtä tahansa ja miten paljon tahansa - kunhan ei tarvitse olla kotona yksin. Toisella taas on palava tarve toteuttaa itseään ja tehdä parannuksia ja muutoksia olemassa oleviin asioihin ja käytäntöihin. Kolmas voi olla loistava ilmaisemaan itseään kirjallisesti mutta vaivaantuu joutuessa vastaamaan puhelimeen jne. listaa voisi jatkaa loputtomiin.

En tällä erää ala käsittelemään aihetta miten yksilön hyvinvointia voitaisiin parantaa. Palataan siihen aiheeseen tuonnempana, mutta muistetaan sillä välin kaikki, että olemme ihmisiä ja yksilöitä - myös ne työkaverit joiden kanssa menee välillä hermot.

- Musta Hattu

Jostain se on aloitettava

Olen parantumaton pyötälaatikkokirjoittelija. Käsittelen parhaiten tunteitani ja ajatuksiani siirtämällä ne kirjoitettuun muotoon ja se on jo minulle hyvää mielenterveystyötä.

Välillä ajatukset ovat sellaisia, että niitä haluaisi jakaa muiden ihmisten kanssa, mutta harvemmin tulee niitä jaettua missään, missä toimitaan omalla nimellä - ja paikoissa joissa ei toimita omalla nimellä niitä on turha jakaakaan. Monesti tekstiä syntyy sivutolkulla - etenkin silloin jos on analysoimassa jotain asiaa, joka vaivaa itseä kovastikin ja tuntuu harmilliselta jättää se vain kiintolevyn nurkalle happanemaan.

Kirjoittelen monenlaisista asioista, mutta ehkä eniten toistuvana teemana on ihmisten henkinen hyvinvointi ja sen ylläpitäminen ja pohdiskelua maailmanmenosta muutenkin. En pidä itseäni hauskana kirjoittajana, mutta en myöskään umpitotisena totuuksien laukojana. Lähinnä varmaan inhimillisenä olentona jolla on omia mielipiteitä ja näkemyksiä - olivat ne sitten oikeita tai vääriä. 

Olen pidempään ajatellut, että blogi voisi olla sopiva muoto jakaa ajatuksiani. Sitä kautta ne ovat saatavilla kaikille kiinnostuneille ja toisaalta sitä kautta niitä ei tyrkytetä sellaisille ketä ajatukseni eivät kiinnosta. Kuten edellä jo mainitsin, niin omalla nimellään julkaisemisessa on kuitenkin oma kynnyksensä, joten madaltaakseni kynnystä päätin aloittaa kirjoittamaan nimimerkin suojista. Ehkä rohkaistun jossain vaiheessa vaihtamaan siihen oman nimeni - tai ehkä totean, että siihen ei ole tarvetta. Tai ehkä kyllästyn kirjoittamiseen kovinkin pian.

Tämä olkoon johdanto. Kiitos jos kiinnostuitte - lisään pian myös jotain "oikeaa" luettavaa.

- Musta Hattu